maanantai 2. marraskuuta 2015

Marraskuu, beibi i love you

Koko kevään syyssää täällä Frankenissa on ollut viime päivinä aivan uskomattoman ihana, ja ihan pelkästään siitä syystä päätin jakaa muutaman aurinkoisen kuvan tänne blogin puolellekin. Kaiken kaikkiaan rakastan tätä keski-eurooppalaista syksyä - silloin, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja valo heijastuu kaikenvärisiin lehtiin, on niin helppo rakastaa tätäkin vuodenaikaa! Tietysti täälläkin sataa vettä ja on ankean hämärää syksyisin ja talvisin, mutta silti kesä jatkuu pikkuisen pidempään ja kevät tulee hitusen aiemmin kuin pohjolassa. Talvikuukausien aikana ei siis tarvitse vaipua epätoivoon rajattoman pitkästä pimeydestä. Ja se joulunaika...parhaassa tapauksessa saamme vähän lunta jouluksi ja joulumarkkinoilla höyryävä Glühwein-muki kädessä myös talvi tuntuu siedettävältä! Mutta ei ihan vielä joulua...

Ludwig Donau-Main Kanal, "Der Alte Kanal", rakennettiin jo 1800-luvulla. Kanava kulkee ihan meidän lähellä ja käydäänkin siellä usein lenkkeilemässä.

Tästä voi ostaa mieleisensä kurpitsan ja maksaa kärryn vieressä olevaan kassalippaaseen.
Olin muuten pikavisiitillä Suomessa syysloman aikaan ja kävin hakemassa pihtiputaalaisesta apteekista mm. maitohappobakteerikapseleita, kun niitä ei täällä oikein ole saatavilla. Satuinpa kuulemaan erään pihtiputaanmummon (ei, se ei ollut äitini) ja apteekkarin välisen keskustelun vitamiineista - taisivat sen kyllä kuulla kaikki muutkin apteekissa asioivat ja ehkä myös viereisen kirjakaupan asiakkaat. "Minä en mittään D-vitamiineja, minä syön appelsiinia!" Apteekkari koitti varovaisesti korjata, että appelsiinista saa C:tä. "No, ei, kyllä minä syön sitä appelsiinia. Ja mittään en kyllä purkista ota, minä en mihinkään purkkeihin luota!". Apteekkari koitti ehdottaa, että josko rouva sitten söisi kalaa tai ottaisi kalaöljykapseleita, kun sitä D:tä olisi talvella kuitenkin hyvä saada. "Kyllä en ota minkäänlaisia kapseleita ja olen kalalle allerginen. Olen minä Arvolle eppäillyt, että olenkohan minä niille muillekin elukoille allerginen...". Keskustelu kääntyi jossain vaiheessa mummon lääkäriaikaan, joka oli sovittu aamuksi klo 9. "Arvo ei kyllä ehdi minua kuskaamaan, millähän minä sieltä sitten tulen, kun ei se linjurikaan kulje...mutta onhan minulla tietenkin se potkuri! Minä tulen potkurilla!", johon apteekkari sitten nätisti, että josko rouva nyt ei potkurilla kuitenkaan sieltä 10 kilometrin päästä lähtisi...

Kukkapenkissä on vielä elämää.

Ja vielä muutama sitkeä ruusukin jaksaa kukkia!

En raaski haravoida meidän pihasta lehtiä pois, kun ne ovat minusta paljon kauniimman näköisiä kuin paljas maa! (Jannella oli ihan kummallinen teoria...epäili, että olen vaan laiska?!). Sitä paitsi lehtikasat ovat oivallisia paikkoja piilottaa Hipulle nameja, ja pahin kaivuuinto kuluu nuuskutteluun. Puutarha (=vuokraisäntä) kiittää!

Aika hyvin se sinne piiloutuu!
Välillä tässä kieltämättä tulee ajateltua, kuinka sitä oikein sopeutuukaan takaisin Suomeen. Kuulostaa ehkä naurettavalta, koska olemmehan täällä olleet vasta noin kaksi vuotta, joka on oikeastaan ihan makkaraa. Kahden vuoden aikana kuitenkin on tapahtunut aika paljon kaikenlaista, joka on takuulla muuttanut meitä ihmisinä, halusimme sitä tai emme. Varmasti meihin on tullut myös piirteitä, joita emme edes itse huomaa. Jollain tavalla ulkomailla asuessaan sitä oppii ehkä venyttämään rajojaan vieraassa maassa ja vieraassa kulttuurissa siten, että ihan pienet arjen vastoinkäymiset eivät tunnu niin kovin raskailta. Ja kun huomaa selvinneensä isommistakin solmuista, ymmärtää, että elämä on loppujen lopuksi ja kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri sen näköistä kuin siitä itse tekee. Oli se sitten elämää Pihtiputaalla tai Baijerissa.

Terveisiä Nynnyvuoresta ja muistakaahan syödä niitä appelsiineja silloin, kun aurinko ei paista!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti