sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Paluumuutto ja sen pituinen se.


Alkuvuodesta 2014 saimme Jannen työn kautta mahdollisuuden lähteä vuodeksi Saksaan työkomennukselle. Emme tienneet Nürnbergin kaupungista tai Saksasta ylipäänsä juuri mitään, ja osasimme kieltäkin vain kohtuullisesti. Päätimme tarttua kuitenkin tilaisuuteen, kun minunkin oli mahdollista jäädä opintovapaalle töistäni ja saada siihen jopa aikuiskoulutustukea. Tämän blogin tarkoituksena oli kertoa kuulumisia vuoden varrelta.

Vuosi kului, ja kului toinenkin. Huomasimme heti viihtyvämme Nürnbergissä kuin kotonamme. Aloimme oppia saksan kieltä ja ymmärtää jäyhää frankkilaista kulttuuria. Tutustuimme muihin ulkosuomalaisiin sekä muualta tulleisiin ihmisiin, ja monista saimme toivon mukaan elinikäisiä ystäviä. Koiran kautta tutustuimme myös paikallisiin ihmisiin, vaikka muuten saksalaisten ystävyyssuhteiden luominen oli aika vaikeaa.

Meillä oli elämämme tilaisuus matkustaa autolla ympäri Eurooppaa. Koska lomia täytyi sovitella vain yhden ihmisen osalta, pääsimme pariin otteeseen myös kauemmas maailmalle (kiitos myös äitini, joka innolla tuli lomailemaan ja hoitamaan koiraa). Nautimme saksalaisesta, rennosta elämäntyylistä ja muistimme mainostaa erinomaisia paikallisia oluita jokaiselle meidän luonamme käyneelle suomalaiselle vieraalle. Yhdessä ihmettelimme, kuinka voi olla mahdollista ostaa ravintolasta haluamansa juoma, ja mennä nauttimaan sitä minne itse haluaa. Vaikkapa viereiselle sillalle auringonlaskua ihailemaan. Tai kuinka naapurin päiväkodin kevätjuhlaan roudattiin kunnon musiikkivehkeet, makkarakioski ja tietysti olutta aikuisille.



Ensimmäisen vuoden aikana kävimme lukemattomia keskusteluja tulevaisuudesta. Jokainen ulkomailla asuva suomalainen varmaankin tunnistaa itsessään tietynlaisen levottomuuden. Pohdimme, kannattaisiko minunkin mennä töihin. Koska olimme Saksassa komennussopimuksella, kuuluimme edelleen suomalaisen sosiaaliturvan piiriin. Sen vuoksi minullakin oli mahdollisuus nostaa opintoihini tukea Suomesta. Jos olisin ottanut Saksassa vastaan pienenkin työhomman (pohdin muun muassa englannin opettajan töitä) ja ansainnut veronalaista tuloa, oikeuteni suomalaiseen sosiaaliturvaan olisi katkennut saman tien. Olisin myös joutunut itse maksamaan sairausvakuutukseni, sillä Saksassahan ei varsinaisesti ole julkista terveydenhuoltoa. Käytössä on myös perheverotus - jos toinen puoliso tienaa vain vähän tai ei ollenkaan, toisen puolison verotus kevenee vastaavasti.

Huokeat elinkustannukset huomioon ottaen käteen jäi kaikkien näiden laskelmien tuloksena enemmän nettoa käytettäväksi, mikäli en tekisi töitä, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Siispä päätimme, että toinen meistä keskittyy uraansa ja toinen itsensä kehittämiseen muilla keinoin. Yritin pyristellä irti "Hausfrau-ajattelusta" (jollaisena en itseäni pitänyt enkä pidä edelleenkään), ja selitellä valintojamme jokaisessa käänteessä, joka näin jälkikäteen tuntuu ihan hullulta. Eihän kukaan ole velvollinen perustelemaan omia valintojaan kenellekään muulle kuin itselleen. Suomalaisena (ja suomalaisen) on vaikeaa ymmärtää, miksi toinen puoliso ei tekisi yhtälailla töitä tai tekisi vähemmän. Menemättä siihen sen syvällisemmin, on Hausfrau -kulttuurissa omat hyvätkin puolensa, kun ymmärtää syitä ja seurauksia paremmin. 

Jossain vaiheessa totesimme, että viihdymme Saksassa niin hyvin, että voisimme puolivakavasti myös pohtia sinne jäämistä pidemmäksi aikaa. Teimme jo pienimuotoisia suunnitelmia jäämisen suhteen, ja mietimme erilaisia vaihtoehtoja. Joskus elämä kuitenkin asettaa polulle sellaisia mutkia matkaan, että suunnitelmat eivät käy toteen. Toisen Saksan vuotemme loppupuolelle sattui niin vaikeita asioita, että päädyimme lopulta pakkaamaan tavaramme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ja palaamaan Suomeen tuttuihin kuvioihin. Opintovapaani oli kuitenkin ehtinyt jo päättyä, joten minulla edessä oli (ja on tälläkin hetkellä) uuden työn metsästäminen. Jannellakin uudet haasteet odottavat Suomessa, jahka vihdoin kaikkien käytännön järjestelyjen jälkeen paluu hänelläkin on edessä ensi viikolla.

Päätös paluumuutosta ei ollut helppo eikä itse paluu varsinkaan. Oli äärimmäisen vaikeaa jättää hyvästit ystäville, uudelle rakkaalle kotikaupungille ja sille elämälle, johon oli niin kovasti kiintynyt. Kaksi vuotta kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta se on tarpeeksi pitkä aika ymmärtää, että on oppinut elämästä ja itsestään paljon uutta, sekä hyvien että vaikeiden kokemusten kautta. Jotkut saattavat pitää sitä jopa ylimielisyytenä, kun totean, että vain itsekin ulkomailla asuneet ymmärtävät, mitä on olla ulkosuomalainen. On vaikeaa kertoa kokemuksistaan ja havainnoistaan innostuneena, jos vastaanottaja kokee sen snobbailuna. Ei ole niin, että ulkomailla olisi kaikki paremmin ja elämä siellä olisi pelkkää huoletonta lomailua. Arki muodostuu arjeksi joka paikassa, eikä ongelmiaan pääse karkuun, vaikka matkustaisi maailman ääriin.


Tätä kirjoittaessani olen itse yrittänyt sopeutua Suomeen uudelleen parin kuukauden ajan, ja kaipaus Nürnbergiin on hetkittäin jokaista solua raastava. Uskon kuitenkin, että kunhan muuttokuorma saapuu (keskiviikkona, jee!) ja Janne (perjantaina, jee jee!) palaa vihdoinkin kotiin, pääsemme kulttuurishokista yli ja takaisin "sääntö-Suomen" ihmeelliseen maailmaan. Aika näyttää, kuinka kauan vielä jokaisen keskustelun päättää lause, "no pääseehän sinne aina takaisin...". 

Nynnyvuoren blondit kiittää & kuittaa.  

    

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Mauritius, Le Maurice

Alors!

Lomailimme maalis-huhtikuun vaihteessa kaksi viikkoa Afrikan pikkuisella Mauritiuksen saarella. Valitsimme lomakohteeksemme Balaclava Bayn saaren länsirannikolla ja sieltä The Ravenala Attitude -hotellin. Tarkoituksenamme oli vaipua täydelliseen unholaan kahdeksi viikoksi, nauttia auringosta ja kuumasta rantahietikosta sekä syödä ja juoda itsemme hotellin 10:ssä eri all inclusive -ravintolassa ähkyyn. Se olikin ennen kokematonta ja täydellistä!!!

Hotellin oma ranta

Näkymä hotellilta merelle
Meillä oli pieni epäilys all inclusive -hotellien ruokatasosta, mutta tässä hotellissa kaikki oli viimeisen päälle tuoretta ja herkullista! Paras hotellin ravintoloista oli paikallista ruokaa tarjoava ravintola, jossa pääsimme myös itse kokkikurssille. Joinain iltoina isompi illallisbuffet katettiin rannalle, ja joka päivä lounaalla sai upottaa varpaansa hiekkaan ja nauttia grillin antimista. Paikallinen rommi on juomista kuuluisin, siitä valmistui yllättävän monta hyvää drinkkiä...

Tässä valmistuu paikallinen, sopivasti tulinen curry.


Kala oli tuoretta!


Tarjolla oli joka päivälle erilaista liikunnallista ohjelmaa. Aamun sai aloittaa joogalla tai vesijumpalla tai lähteä merelle kanootilla, polkuveneellä tai sup-laudalla. Lisäksi naapurihotellilla oli erittäin siisti hevostalli, josta sai lähteä rannalle ratsastamaan. Aivan mahtava kokemus!


Myös tanssia olisi voinut opetella.


Kävimme parilla järjestetyllä retkellä, mutta ne olivat todella kalliita ja sisällöltään kohtalaisia. Uintiretki delfiinien kanssa kuulosti hienolta, mutta käytännön toteutus oli aikamoinen pettymys. Eräällä lahdella uiskenteli noin 5 delfiiniä, jotka oli ikään kuin piiritetty ainakin 20 turistiveneellä. Halutessaan veteen sai hypätä snorklaamaan, ja jos sattui hyvä tuuri, delfiinit saattoivat uida alapuolelta ohi. Koko homma tuntui ennemminkin delfiinijahdilta kuin hienolta elämykseltä, vaikka ei siinä toki eläimiä mitenkään vahingoitettu ja olisivathan ne voineet uida poiskin. Viimekeväinen 1000 delfiinin parven kokemus Kaliforniasta jäi kyllä mieleen aidompana.

Eräänä päivänä otimme taksin ja ajelimme sillä saaren pääkaupunkiin, Port Louisiin. Se on noin 300 000 asukkaan kaupunki. Mauritius on yksi Afrikan rikkaimmista valtioista, joten emme ehkä tällä uhkarohkealla reissullamme päässeet vielä tutustumaan syvimpään Afrikkaan...Oli silti mukava käydä tutustumassa paikalliseen elämänmenoon hotellilla löhöämisen sijaan.

Kauppahallin markkinahumua.

Port Louisin ydinkeskustaa...

...ja hiljaisempaa turistien ostosaluetta.

Kaikista antoisinta oli jutella paikallisten asukkaiden kanssa mauritiuslaisesta elämänmenosta. Taksikuskimme Kris kertoi kysyttäessä, että hän on käynyt kahdesti ulkomailla: Intiassa ja naapurisaarella Reunionilla. Hän ei ikinä tule tienaamaan niin paljon, että voisi matkustaa vaikkapa Eurooppaan. Saarella on jonkin verran vaateteollisuutta, johon tuodaan siirtotyöläisiä Bangladeshista. Kris arveli, että he saavat palkkaa ehkä 500 euroa kuussa. Paikalliset nuoret haaveilevat useimmiten juristin tai lääkärin ammatista. Kris yritti houkutella meitä mukaansa laukkakisoihin, joka on Mauritiuksen suosituin urheilulaji. Mutta emme "ehtineet" :)!

Erikoinen luonnon kivilajien muodostelma.

Luonto oli vihreää, vaikka kesä oli juuri loppumaisillaan ja talvi alkamassa.

Jättiläisturtlesit.
Meidän hotellimme "oma" koira oli varsin valloittava tapaus. Nimesimme sen Hipun ulkomaanserkuksi, eli "Sirkuksi". Sirkku päätti eräänä iltana, että hän tulee meidän bungalowiimme yöksi. Kävi tarkistamassa paikat ja kävi sohvan viereen nukkumaan, kuten olisi aina "meillä" asunut :). Mutta matkalaukkuun hän ei päässyt mukaan, näytti elämäänsä niin onnelliselta ja tyytyväiseltä rantahietikosta rapuja kaivaessaan ja hellämielisten turistien pihvinjämiä syödessään!

Sirkku iltakierroksella.

Jos kysytte, suosittelemmeko Mauritiusta matkakohteena, vastaus on tietysti kyllä. Täytyy ehkä kuitenkin huomioida, että saari elää turismista ja täytyy ehkä nähdä vähän vaivaa, jos haluaa kokea jotain muuta kuin turisteille räätälöityä. Ehkä siihen on hyvätkin mahdollisuudet mahtavan luonnon puitteissa, meidän tavoitteenamme kun oli ennemminkin ihan rehellisesti vain olla ja löhöillä. Siksi valitsimme ensimmäistä kertaa all inclusive -hotellin, joka oli toimiva ratkaisu mutta riittävä kahdeksi viikoksi, koska päiviin oli tarjolla muutakin ohjelmaa kuin aurinkotuolissa makailua. Muuten saarella oli aika kallista, eivätkä mainostetut shoppailumahdollisuudet olleet kovinkaan ihmeellisiä. Valkoista hiekkaa, aurinkoa ja lämmin meri - kyllähän se aina kelpaa! :)


Saarelle Euroopasta ensimmäisenä saapuneiden hollantilaisten jälkeläisiä kuulemma liikkuu viidakossa edelleen. Taisimme saada tuosta notkeasta ja nopealiikkeisestä, jumalaisesta olennosta otoksen...Oolioliolioooooo!