Alkuvuodesta 2014 saimme Jannen työn kautta mahdollisuuden lähteä vuodeksi Saksaan työkomennukselle. Emme tienneet Nürnbergin kaupungista tai Saksasta ylipäänsä juuri mitään, ja osasimme kieltäkin vain kohtuullisesti. Päätimme tarttua kuitenkin tilaisuuteen, kun minunkin oli mahdollista jäädä opintovapaalle töistäni ja saada siihen jopa aikuiskoulutustukea. Tämän blogin tarkoituksena oli kertoa kuulumisia vuoden varrelta.Vuosi kului, ja kului toinenkin. Huomasimme heti viihtyvämme Nürnbergissä kuin kotonamme. Aloimme oppia saksan kieltä ja ymmärtää jäyhää frankkilaista kulttuuria. Tutustuimme muihin ulkosuomalaisiin sekä muualta tulleisiin ihmisiin, ja monista saimme toivon mukaan elinikäisiä ystäviä. Koiran kautta tutustuimme myös paikallisiin ihmisiin, vaikka muuten saksalaisten ystävyyssuhteiden luominen oli aika vaikeaa.
Meillä oli elämämme tilaisuus matkustaa autolla ympäri Eurooppaa. Koska lomia täytyi sovitella vain yhden ihmisen osalta, pääsimme pariin otteeseen myös kauemmas maailmalle (kiitos myös äitini, joka innolla tuli lomailemaan ja hoitamaan koiraa). Nautimme saksalaisesta, rennosta elämäntyylistä ja muistimme mainostaa erinomaisia paikallisia oluita jokaiselle meidän luonamme käyneelle suomalaiselle vieraalle. Yhdessä ihmettelimme, kuinka voi olla mahdollista ostaa ravintolasta haluamansa juoma, ja mennä nauttimaan sitä minne itse haluaa. Vaikkapa viereiselle sillalle auringonlaskua ihailemaan. Tai kuinka naapurin päiväkodin kevätjuhlaan roudattiin kunnon musiikkivehkeet, makkarakioski ja tietysti olutta aikuisille.
Ensimmäisen vuoden aikana kävimme lukemattomia keskusteluja tulevaisuudesta. Jokainen ulkomailla asuva suomalainen varmaankin tunnistaa itsessään tietynlaisen levottomuuden. Pohdimme, kannattaisiko minunkin mennä töihin. Koska olimme Saksassa komennussopimuksella, kuuluimme edelleen suomalaisen sosiaaliturvan piiriin. Sen vuoksi minullakin oli mahdollisuus nostaa opintoihini tukea Suomesta. Jos olisin ottanut Saksassa vastaan pienenkin työhomman (pohdin muun muassa englannin opettajan töitä) ja ansainnut veronalaista tuloa, oikeuteni suomalaiseen sosiaaliturvaan olisi katkennut saman tien. Olisin myös joutunut itse maksamaan sairausvakuutukseni, sillä Saksassahan ei varsinaisesti ole julkista terveydenhuoltoa. Käytössä on myös perheverotus - jos toinen puoliso tienaa vain vähän tai ei ollenkaan, toisen puolison verotus kevenee vastaavasti.
Huokeat elinkustannukset huomioon ottaen käteen jäi kaikkien näiden laskelmien tuloksena enemmän nettoa käytettäväksi, mikäli en tekisi töitä, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Siispä päätimme, että toinen meistä keskittyy uraansa ja toinen itsensä kehittämiseen muilla keinoin. Yritin pyristellä irti "Hausfrau-ajattelusta" (jollaisena en itseäni pitänyt enkä pidä edelleenkään), ja selitellä valintojamme jokaisessa käänteessä, joka näin jälkikäteen tuntuu ihan hullulta. Eihän kukaan ole velvollinen perustelemaan omia valintojaan kenellekään muulle kuin itselleen. Suomalaisena (ja suomalaisen) on vaikeaa ymmärtää, miksi toinen puoliso ei tekisi yhtälailla töitä tai tekisi vähemmän. Menemättä siihen sen syvällisemmin, on Hausfrau -kulttuurissa omat hyvätkin puolensa, kun ymmärtää syitä ja seurauksia paremmin.
Jossain vaiheessa totesimme, että viihdymme Saksassa niin hyvin, että voisimme puolivakavasti myös pohtia sinne jäämistä pidemmäksi aikaa. Teimme jo pienimuotoisia suunnitelmia jäämisen suhteen, ja mietimme erilaisia vaihtoehtoja. Joskus elämä kuitenkin asettaa polulle sellaisia mutkia matkaan, että suunnitelmat eivät käy toteen. Toisen Saksan vuotemme loppupuolelle sattui niin vaikeita asioita, että päädyimme lopulta pakkaamaan tavaramme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ja palaamaan Suomeen tuttuihin kuvioihin. Opintovapaani oli kuitenkin ehtinyt jo päättyä, joten minulla edessä oli (ja on tälläkin hetkellä) uuden työn metsästäminen. Jannellakin uudet haasteet odottavat Suomessa, jahka vihdoin kaikkien käytännön järjestelyjen jälkeen paluu hänelläkin on edessä ensi viikolla.Päätös paluumuutosta ei ollut helppo eikä itse paluu varsinkaan. Oli äärimmäisen vaikeaa jättää hyvästit ystäville, uudelle rakkaalle kotikaupungille ja sille elämälle, johon oli niin kovasti kiintynyt. Kaksi vuotta kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta se on tarpeeksi pitkä aika ymmärtää, että on oppinut elämästä ja itsestään paljon uutta, sekä hyvien että vaikeiden kokemusten kautta. Jotkut saattavat pitää sitä jopa ylimielisyytenä, kun totean, että vain itsekin ulkomailla asuneet ymmärtävät, mitä on olla ulkosuomalainen. On vaikeaa kertoa kokemuksistaan ja havainnoistaan innostuneena, jos vastaanottaja kokee sen snobbailuna. Ei ole niin, että ulkomailla olisi kaikki paremmin ja elämä siellä olisi pelkkää huoletonta lomailua. Arki muodostuu arjeksi joka paikassa, eikä ongelmiaan pääse karkuun, vaikka matkustaisi maailman ääriin.
Tätä kirjoittaessani olen itse yrittänyt sopeutua Suomeen uudelleen parin kuukauden ajan, ja kaipaus Nürnbergiin on hetkittäin jokaista solua raastava. Uskon kuitenkin, että kunhan muuttokuorma saapuu (keskiviikkona, jee!) ja Janne (perjantaina, jee jee!) palaa vihdoinkin kotiin, pääsemme kulttuurishokista yli ja takaisin "sääntö-Suomen" ihmeelliseen maailmaan. Aika näyttää, kuinka kauan vielä jokaisen keskustelun päättää lause, "no pääseehän sinne aina takaisin...".
Nynnyvuoren blondit kiittää & kuittaa.
