Dresden & Sächsische Schweiz

Yrittäkääpäs lausua viimeisimmän matkakohteemme nimi "Sächsische Schweiz" kolme kertaa peräkkäin niin nopeasti kuin pystytte. Ja sitten sama muutaman oluen jälkeen. Sitähän minäkin. Tuo on tähän saakka hankalimmin lausuttavissa oleva matkakohde, johon olemme täällä Saksassa matkustaneet :D. Puhutaan siis yksinkertaisuudessaan ennemmin Saksin Sveitsistä. Se on upea, Saksan itäosassa sijaitseva laajalle levittyvä kansallispuisto Elbe-joen maisemissa. Täältä Nürnbergistä ajelimme sinne reilussa kolmessa tunnissa, eli etäisyydeltään se on meiltä noin 350 km päässä.

Varasimme apartementoksen pienestä Bad Schandaun kylästä ajatuksenamme lähteä sieltä vaeltamaan kansallispuistoon. Lauantai-aamuna heräsimme kuitenkin vesisateeseen ja sumuun, joten vaellusretken sai siltä päivältä unohtaa. Sen sijaan suuntasimme noin 40 km päähän Dresdeniin, noin 500 000 asukkaan Saksin osavaltion pääkaupunkiin. Dresdenissä ei aikoinaan 2. maailmansodan aikana käyty kovinkaan verisiä taisteluja teollisen toiminnan puuttuessa, vaan sinne oli sijoitettu lähinnä sotavankeja. Tästä huolimatta sodan loppuvaiheilla Dresden tuhottiin ilmaiskuilla lähes totaalisesti maan tasalle ja kaikki rakennukset paloivat. Kaikki on rakennettu uudestaan, ja tänä päivänä kaupunki on aika vaikuttavan näköinen! (Ehkä ei kuitenkaan parhaimmillaan marraskuisena, sateisena päivänä).

Schlossplatz

Aurinko heijastuu Elbe-joesta ja kahdesta blondista.

Frauenkirche

Kyllähän täällä Saksassakin pakolaisongelmat puhuttavat ja näkyvät uutisissa päivittäin. Liittokansleri Merkel on saanut paljon kritiikkiä osakseen toivottamalla Saksan rajojen sisäpuolelle kaikki tulijat. Voimanaisen vankka kannatus alkaa saada hieman kolhuja. Varsinkin itäisessä Saksassa pakolaispolitiikkaan suhtaudutaan nihkeästi, ja Dresdenissä on ollut suuria Pegidan mielenosoituksia. Me satuimme todistamaan Pegidaa vastustavien mielenosoitusta, jotka marssivat siis rasismia vastustaakseen. Mielenosoitus oli hyvin rauhallinen ja pienimuotoinen, ja koostui lähinnä nuorista opiskelijoista.

"Rasismilla on monet kasvot, mutta kaikki niistä ovat rumia."

Ei täällä tarjoiltu olutta, vaikka kuinka kauan istuimme odottamassa. Onko jossain jopa huonompaa palvelua kuin Frankenissa?

Sunnuntai-aamuna päivä valkenikin sitten kuulaana ja aurinkoisena ja me lähdimme reippain mielin vaellusretkellemme. Naureskelin alkumatkasta, että ihmeellinen tämä saksalainen tyyli puhua "vaeltamisesta", kun lähdetään ulkoilemaan. Eihän se nyt paljon meikäläisten luontopoluista eroa...Peruin hetken päästä puheeni itku kurkussa, kun kiipeilimme liukkailla kallioilla kohti reitin huippua. Jossain aiemmassa postauksessa olen ehkä hieman myös naureskellut saksalaisten täsmälliselle ulkoilupukeutumiselle - vaelluskengät on oltava jalassa ja Jack Wolfskinit niskassa tilanteesta riippumatta. Totesimme tämän reissun perusteella, että tukevat vaelluskengät liukkaiden lehtien peittämillä kallioilla ovat hitusen kätevämmät kuin pehmeäpohjaiset lenkkitossut...

No niin, tästä lähdettiin kohti "Villiä helvettiä".

Mitäs vaikeaa tässä reitissä muka on...

Jaahas, no pikkuisen kiipeämistä. Onpas liioiteltua...

...kunnes pääsimme tänne.

Kansallispuiston infossa sanottiin meille, että reitillä on yksi kohta, jossa voi olla koiran kanssa vähän hankalaa ja koiraa pitää nostaa. Hitto vieköön, tuossa yläpuolella näkyvässä kuvassa näyttää siltä, että nuo lapset (!!!) vain hyppelehtivät kalliolta toiselle. Mutta me pönnäsimme hiki päässä liukkailla lenkkareilla välillä nostaen koiraa valjaista pitkän narun kanssa kalliolta toiselle! Tässä kun piti oikeasti kiipeillä pystysuoria rinteitä pienten askelten varassa ja vetää itseään käsivoimin ylöspäin. Eihän koira nyt sellaisista kohdista omin avuin pääse, ja itsellä pitää olla molemmat kädet käytössä...No, alaskaan päin ei uskaltanut enää lähteä, kun ensimmäinen kohta oltiin ylitetty, joten pakko sitä vaan oli jatkaa eteenpäin. Onneksi reitillä oli muita avuliaita vaeltajia, jotka hieman naureskellen auttoivat meitä koiran kanssa pahimmista kohdista yli. Ilmeet olivat kyllä vähän sellaisia, että "päätitte sitten ottaa koiran mukaan" :D. Onneksi Hippu painaa vain 10 kg!

Minun korkeanpaikan kammoni tähän haasteeseen yhdistettynä oli aika koettelemus, ja adrenaliinitaso oli tuosta kohdasta selvittyämme aika huipussaan. Mutta lopputuloksena saavutimme haluamamme etapin, ja näköalat olivatkin huimat! Alaspäin tultiinkin sitten kiertoreittiä hieman lempeämmän polun kautta...

Carolafelsen

Siis mitä? Miten niin unohdit mun makkarat?!

Eväät syöty ja pulssi tasaantunut.

Muutaman tunnin ulkoilun jälkeen kävimme lounaalla ja sen jälkeen ajoimme vielä yhteen näköalapaikkaan kansallispuistossa. Elben rannalta kohoavat Bastein hiekkakivikalliot ja niiden välille rakennetut kivisillat olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia! Olisin kovasti halunnut mennä kokeilemaan tuon vaellusretkemme jälkeen vielä vuorikiipeilyä noin 200 metrin korkeudelle kohoavia pystysuoria kallionrinteitä pitkin...todellakin todellakin.

Mikähän ihme siinä on, että ihmisen pitää päästä aina niin korkealle kuin mahdollista? (Löydättekö kuvasta kiipeilijät?)

Näettekö, siellä minä heiluttelen!

Elbe-joki virtasi rauhallisena jossain siellä alhaalla.

Pitkän ja jännittävän päivän päätteeksi katsoimme Hipun kanssa parhaaksi istua tukevasti alas juomaan kahvia.

»Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.»

 (Danten jumalaisesta näytelmästä Eino Leinon suomentamana)