torstai 9. lokakuuta 2014

Miten tekemättömän saa tehdyksi?

Varoituksen sana: tämä teksti koskee koiran kouluttamista. Epätoivoista sellaista.

Hieman ensin taustaa. Meillähän on aina ollut kotona koiria. Ihania berninpaimenkoiria, newfoundlandinkoira ja pari suomenpystykorvaakin. Lisäksi kissoja ja lampaita. Kun olin pieni, meillä oli koirahoitola. Olen siis melkein koko ikäni saanut olla erilaisten karvaisten ystävien ympäröimänä.
Enkelikoira Kapa.

Ajattelin aina, että joskus varmasti otan oman koiran. Pitkän pohdiskelun (ja hieman allergisen aviomiehen taivuttelun) tuloksena meille muutti syyskuussa 2013 ihana lagotto romagnolo -tyttö, joka sai nimekseen Hippu. Ja siitähän se ajatus sitten lähti. Hipusta saisi mukavan perhekoiran, lenkkikaverin, ja ehkä se oppisi myös etsimään sieniä, kuten rodun tehtävä onkin.

Hippu noin 10 viikon ikäisenä.

Heti ensi alkuun ilmoittauduimme Hipun kanssa pentukurssille. Tankkasimme Tuire Kaimion "Pennun kasvatus"-opasta, ja opettelimme yhteiselon alkeita pimeässä, sateessa ja välillä jopa -15 asteen pakkasessa koirakoulun ulkokentällä. Hyvin pian kävi selväksi, että en tiedä koiran kouluttamisesta yhtikäs mitään. Sormet jäässä tai ei, mutta nakkipalat tulivat taskusta auttamatta liian myöhään ja hihna oli solmussa kerran jos toisenkin. Koirakoulun tuntien jälkeen enemmän väsynyt oli emäntä kuin koira. Ja itseasiassa niinhän se kai onkin, emmehän me koiraa kouluta, vaan koulutamme itseämme opettamaan koiraa. Nyt voin rehellisesti kyllä tunnustaa, että se on yksi haasteellisimmista asioista, joihin tämän perusturvallisen elämäni aikana olen ryhtynyt...

Matkalla maailmalle.

Helmikuussa 2014, Hipun ollessa 7 kuukauden ikäinen, muutimme tänne Etelä-Saksaan. Kuten olen usein todennut, täällä koirilla on hyvät oltavat. Koirat saavat jolkotella vapaana ilman hihnaa, MUTTA ne ovatkin aina omistajiensa hallinnassa. Yksi sormien napsautus tai lyhyt vihellys, niin koira on omistajansa vierellä ja kävelee nätisti ohi. Tai jos jäädään haistelemaan, matka jatkuu omistajan osoittamaan suuntaan. Voitte kenties kuvitella, että saksalaisiin koiriin verrattuna oma räpellykseni koirankoulutuksen parissa tuntuu aika säälittävältä :)! Hippu kulkee tiellä hihnassa, mutta pellolla/metsässä käymme kyllä joka päivä purkamassa energiaa vapaana juosten. Päätimme siis heti täälläkin ilmoittautua koirakouluun - täytyyhän Hipusta nyt saada mallikelpoinen, saksalainen koirakansalainen, nyt kun tilaisuus on mitä mainioin. Huhtikuusta saakka olemme sitkeästi käyneet kerran viikossa nolaamassa itsemme koulutuskentällä.

Koittaisit nyt, emäntä, saada jotain tolkkua siihen, mitä minulta oikein haluat.

Tämän blogikirjoituksen inspiraationa toimi tämänpäiväinen katastrofaalinen suorituksemme koirakoulussa. Koska oli kuuma ja aurinkoinen päivä (~25C), ohjaaja päätti viedä meidät paahteisen koulutuskentän sijaan testaamaan kaupunkikävelyä. Mehän taistelemme Hipun kanssa päivittäin jo ihan tutunkin lenkkipolun varrella siitä, saako lyhtypylväitä rynnätä haistelemaan, ja saako hihnassa iloisesti rallatellen suin päin syöksyä ehdottelemaan leikkihetkeä vastaantuleville koirille. Ehkä ei tarvitse mennä ihan yksityiskohtiin, mutta voitte ehkä, mahdollisesti, kuvitella, miten kauniisti me kävelimme siellä kaupungilla noin 7 muun koiran kanssa...Hippu varmaankin ihmetteli, että onpas yhtäkkiä raskasta vetää perässään monen kymmenen kilon jätesäkkiä, josta välillä tipahtelee täysin tuntemattomasta syystä nakinpalasia.

Eikä siinä vielä kaikki. Kotiin päästyämme, plussapisteenä iin päälle Hippu ajatteli vielä hilpaista karkuun sopivasti avautuneesta autotallin ovesta. Ensimmäistä kertaa koskaan. Tosin koirani kunniaksi täytyy kyllä mainita, että kun itse pääsin ulos samaa reittiä koiran perässä, Hippu tuli heti nätisti käskystä luokse, eikä lähtenyt sen kummemmin hömpöttelemään kylille, vaikka lähestyvän juoksun takia mieli olisi varmasti tehnytkin lähteä katsastamaan sopivia sulhoehdokkaita...

Kun viimein pääsimme sisään, taisin päästää pari rumaa sanaa ja totuuden nimissä pari kyyneltäkin ehkä vierähti. Epätoivo iski. Kuinka ihminen voi epäonnistua jossain periaatteessa näinkin yksinkertaisessa asiassa niin totaalisesti? Kirjassa ja telkkarissa koiran kouluttaminen vaikuttaa aina aika simppeliltä. Itse huomaan palaavani yhä uudelleen ja uudelleen samoihin asioihin, ja yritän löytää keinoja, miten yhteiselämämme olisi kaikille osapuolille mahdollisimman mukavaa. Tässä, jos missä, ei vaan saa mennä sieltä, missä aita on matalin. Kiinni jää heti (ainakin tämä allekirjoittanut jätesäkki). Joskus pitäisi kuitenkin ymmärtää laskea rimaa, ja aloittaa alusta. Niin kuin taidan huomenna taas kerran tehdä. Niin kuin päätän joka ikinen kerta torstaisen häpeäsessiomme jälkeen. Ehkä vielä jonakin päivänä meilläkin on kaverina kauniisti hihnassa kulkeva, tasainen ja rauhallinen kikkurakarvainen tryffelikuono. (Kaikesta huolimatta, vaiko kenties siitä johtuen, tuo tälläkin hetkellä jaloissani nukkuva pieni koira on silti maailman rakkain otus minulle <3).

Liebe Grüsse aus Nürnberg!


P.S. Jos joku haluaa antaa vinkkejä koiran koulutukseen, voin maksaa 5 tai 10 Saksan markkaa/vinkki. Kiitos!