Jossain vaiheessa, tai ehkä useissakin vaiheissa, elämää tulee sellaisia hetkiä, jolloin haluaa unohtaa kaiken ympärillään olevan ja karata hetkeksi arjen ulottumattomiin. Syyskuussa päätin siis hetken mielijohteesta varata itselleni junaliput Amsterdamiin, sieltä Brysseliin ja takaisin Saksan puolelle Heidelbergiin. Sovimme, että Janne ja Hippu tulevat sitten Heidelbergiin vastaan autolla.
Junalippu ICE-junaan Nürnberg-Düsseldorf-Köln maksoi 99 euroa paikkalippuineen, ja matkustaa sai hyvinkin rauhassa. Matka kesti vaihtoaikoineen noin 6,5 tuntia. Tällä kertaa olin muistanut ottaa jopa passinkin mukaan, silmällä pitäen Saksan tiukennettuja käytäntöjä rajavalvonnassa. Mutta itse asiassa ketään ei kiinnostanut rajanylitykseni Hollannin puolelle edes sen vertaa, että lippuja olisi tultu tarkastamaan.
Olin ensimmäistä kertaa virallisesti yksin matkassa, ja kunnon budjettireppureissumeiningillä rullasin matkalaukkuni kanssa kolmen tähden hotelliin ja päätin mennä viereiseen sushi-ravintolaan syömään ja juomaan valkoviiniä. Sen jälkeen pohdin hotellin ikkunasta kaatosadetta tuijottaessani, mitä haluaisin Amsterdamissa seuraavan kahden päivän aikana tehdä.
 |
| First things first! |
 |
| Amsterdamissa monet talot olivat hassusti vähän vinossa. Kaupunkihan on rakennettu kai "joutomaan" päälle - sama ongelma kuin Jyväskylän Lutakossa? (lausutaan "Lutttaaakko") |
No, kaatosade jatkuikin ne seuraavat kaksi päivää, mutta silti minä kävelin. Ja kävelin, ja kävelin ympäri kaupunkia. Välillä pysähdyin jonnekin ihmettelemään, syömään tai koffiehuisiin istuskelemaan - eikun siis kahvilaan kahvia juomaan.
Ja ihastuin Amsterdamiin! Saksalaisiin kaupunkeihin verrattuna oli ihanaa kuulla englannin kieltä ja nauttia jotenkin asteen verran pohjoismaisemmasta ilmapiiristä silti eurooppalaisin/kansainvälisin maustein. Ja miten paljon kaupunkiin mahtuu kaikenlaisia pieniä, mielenkiintoisia ja omaperäisiä putiikkeja ja kuppiloita?!
Ihana kaupunki!!
 |
| Amsterdamissa on enemmän polkupyöriä kuin asukkaita. |
 |
| Pannaria lounaaksi :) |
Olin ajatellut etukäteen, että kuinkakohan tylsää ja kummallista yksin matkustaminen mahtaa olla. Mutta ei se ollut! (Sorry, Janne...). Oli itse asiassa hyvinkin vapauttavaa saada tehdä juuri sellaisia asioita, mitä itse haluaa tehdä ja juuri siinä aikataulussa kuin itselle sopii. Repussa ei ole pakko kantaa litratolkulla hotellilla täytettyjä vesipulloja (koska pullotetun veden ostaminen pikkupulloissa saattaa jonkun mielestä olla typerää..) ja hotellille voi palata vaikka jo kuudelta illalla take away-ruoan kanssa, jos ei jaksa lähteä pitkän päivän päätteeksi enää etsiskelemään ravintolaa.
 |
| Blumenmarkt |
Vaikka olin ajatellut, että en tee reissulleni mitään tarkkoja suunnitelmia, niin yksi ehdoton vierailukohde minulla kuitenkin oli: Anne Frankin talo Amsterdamissa. Onneksi olin hoksannut tarkistaa netistä etukäteen, että sinne on aina todella pitkät jonot. Ostin lipun edellisenä päivänä turisti-infosta, ja pääsin ohittamaan valehtelematta ainakin 300 metrin jonon.
 |
| Anne Frankin talo ja edessä kiemurteleva jono. |
Hyvä on, Anne Frankin talo on varmasti nykyisin Amsterdamin suurin turistivetonaula, mutta mielestäni se ei poista sitä faktaa, että takana on historiallisesti merkittävä tarina. Vierailu talossa jätti minulle aika syvän jäljen sydämeen. Näin konkreettisesti Frankin perheen ja muiden talossa piileskelleiden juutalaisten asuinpaikan, ahdistavan ikkunattoman tilan, jossa nuo ihmiset piileskelivät ja pelkäsivät henkensä puolesta joka ikinen päivä yli kahden vuoden ajan. Vierailun jälkeen ostin kirjakaupasta kirjan***, jossa Anne Frankin kanssa keskitysleireille joutuneet ja sieltä selvinneet naiset kertoivat tarinansa. Jotenkin tuon vierailun jälkeen ja kirjaa lukiessani en voi olla vertaamatta noita hetkiä tämän päivän keskusteluihin pakolaiskriisistä.
Tiedän, silloin oli 1940-luku, nyt on 2010-luku, monet asiat ovat muuttuneet ja mukaan kuvioon on tullut valtavia taloudellisia kysymyksiä, puhutaan elintasopakolaisista ja Euroopan pakolaiskriisi on osa paljon isompaa poliittista ongelmaa ym. ym. Mutta eikö toinen maailmansotakin ollut aika iso ongelma maailmanlaajuisesti? Entä jos kukaan ei olisi yrittänyt auttaa (jotkut harvat yrittivät, esimerkiksi Frankin perhettä auttanut hollantilainen yritys) ja juutalaisille olisi sanottu, että "ei teillä mitään oikeaa hätää ole, menkää takaisin sinne Puolaan tai Saksaan, ja selvittäkää itse ongelmanne siellä"? Natsien propagandaan taipuneet ihmisethän aidosti oli saatu uskomaan siihen, että juutalaiset eivät ole minkään arvoisia ja heistä ei koidu yhteiskunnalle mitään hyvää. Aivan tavalliset ihmiset saatiin vihaamaan juutalaisia.
Kirjassa useampi nainen kertoo, kuinka esimerkiksi Hollannissa kiinni otettuja juutalaisia marssitettiin jonossa kaupungin läpi kohti junanvaunuja eikä kukaan tehnyt mitään. Samat ihmiset, joiden kanssa nämä juutalaiset olivat ehkä jo vuosikausia asuneet naapureina, käyneet kouluja tai tehneet töitä vain tuijottivat tai kääntyivät pois. Kuinka kukaan saattoi sen jälkeen sanoa, ettei tiennyt tai ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtuu? Minua ahdistaa koko ajan kiihtyvä negatiivinen pakolaiskeskustelu niin paljon, että en halua enää juuri lukea uutisia tai avata Facebookia.
Mikä on saanut meidät vihaamaan (taas?) näin paljon?
Vierailuista jäi erityisesti yksi lause kummittelemaan mieleen:
"All her would-haves are our possibilities.". Kuvitelkaa, Anne kirjoitti päiväkirjaansa haaveilevansa raikkaassa ulkoilmassa pyöräilemisestä, koulunkäynnistä ja aivan normaalista elämästä - sellaisesta lapsuudesta, jota hän oli elänyt aivan tavallisena tyttönä aina vuoteen 1942 saakka. Miten kaikki hänen haaveensa sitten muuttuivatkaan, kun joku paljasti Frankin perheen piilopaikan ja Anne kuoli keskitysleirillä kaksi viikkoa ennen kuin amerikkalaiset sotilaat saapuivat. Millaisistakohan asioista lapset Syyriassa haaveilevat?
No niin kepeä reissuni sitten jatkui sateisesta Amsterdamista sateiseen Brysseliin. Jatkoin hyväksi havaittua teemaani ja kävelin myös Brysselissä kaupunkia ympäri. Minulla ei ollut oikeastaan kovin paljon aikaa, joten en lähtenyt ihmettelemään EU-korttelia, vaan keskityin vain vanhan kaupungin kiertelyyn. Brysselissä oli yhtäkkiä aika ranskalaisen oloinen fiilis. Turistejakin oli
Grand Place-aukiolla syyskuuhun nähden aivan riittämiin ja jotenkin vesisateessa tarpominenkin oli alkanut vähän tympiä. Ajattelin poiketa suklaamuseoon pakoon sateelta - onhan Belgia nyt maailmankuulu suklaanvalmistajamaa. Tuo museo oli kyllä aivan vitsi. Kierrokseen kuului suklaakonvehtien valmistukseen liittyvä esittely. Nuori, flunssainen mies pyöritteli kauhaa suklaaämpärissä ja niistämisen ja aivastelun välissä tarjosi meille konvehteja lähmäisillä sormillaan. Suklaakaan ei ollut itse valmistettua, hän oli vain itse sulattanut sen ja länäsi sitä sotkuisiin muotteihin. Se siitä belgialaisesta suklaasta...
 |
| Katettu luksus-ostoskatu, en muista enää nimeä! |
 |
| Mussels & Frites ja valkoviiniä taas. "Ranskanperunat" on siis kai alunperin belgialainen keksintö? |
Ajattelin siis ensin, että en pidä Brysselistä ollenkaan, varsinkaan tuoreen Amsterdam-ihastukseni jälkeen. Mutta seuraavana aamuna heräsin auringonpaisteeseen ja lähdin tallustamaan kohti kuninkaanlinnaa. Linnalle johtavilta portailta aukeni upea näkymä kaupungin yli, ja joku soitti kuorma-auton lavalla "kellouruilla" jotakin aariaa - kaupunki näyttäytyikin aika hienossa valossa!
Manneken pis -patsas oli tietysti nähtävä ja todettava yhdessä sadan muun turistin joukossa, kuinka mahdottoman pieni se onkaan.
 |
| Näkymä kaupungin yli. |
 |
| Kellopeliaaria. |
 |
| Kuninkaanlinnan jyhkeät patsaat. |
 |
| Suurensin vähän kuvaa...siellä se pissii. |
Iltapäivällä lähdinkin sitten junalla takaisin kohti Saksaa. Brysselistä
matkasin ensin Kölniin ja Kölnistä Mannheimiin - tuo viimeinen reitti
kulki Rein-joen varrella ja maisemat olivat upeat! Näin matkalla ainakin
10 erilaista linnaa...Mutta en jaksanut kuvata junan ikkunan läpi. Janne ja Hippu olivat vastassa Mannheimissa illalla, ja vietimme siellä yhden yön. Kaupungista ei jäänyt juuri muuta mieleen kuin sen viivasuora ruutukaava - kadutkin oli nimetty pelkin numeroin, esim. "L2". Huh, liian tehokasta.
 |
| Olihan Mannheimissa tällainen merkittävä vesitornikin. |
Siirryimme Mannheimista viereiseen
Heidelbergiin, jota Neckar-joki halkoo ja joenrinteellä on upeat linnanrauniot. Kaupunki selvisi toisesta maailmansodasta lähes kokonaan ilman vaurioita. Heidelberg on myös kuuluisa vanha yliopistokaupunki. Ilmeisesti muutama muukin turisti oli kuullut tästä
"romantiikan kaupungista", ja matkailijoita oli hämmästyttävän paljon, keskustassa jopa tungokseen saakka. Tallustimme aikamme kaupunkia ympäri ja yöksi ajoimme hieman kaupungin ulkopuolelle maalaismajataloon yöksi.
 |
| Heidelberg linnalta kuvattuna. |
 |
| Ihanan romanttista, tuumi Hippu. |
 |
| Vanha silta. |
Seuraavana päivänä tarkoituksenamme oli tehdä jonkunlainen vaellus viinimaisemissa, mutta sää ei oikein Heidelbergin seudulla suosinut ja itsekin aloin olla reissusta jo aika rähjääntynyt. Joten matkalla takaisin Baijeriin pysähdyimme vain hieman ulkoilemaan.
Yksin matkalle lähteminen hetken mielijohteesta oli hieno idea, ja myös käytännössä reissu oli onnistunut! Ehkä lähden joskus toistekin. Syksy on tulossa nyt myös Frankeniin, aamut ovat jo niin viileitä, että auton ikkunat ovat jäässä ja heinänkorret ovat huurteisia. Päivisin on kuitenkin vielä lämmintä ja aurinkoista. Mutta nyt on jo lokakuu ja ehkä täällä kohta aletaan odotella jo joulumarkkinoita - joulusuklaat ja piparithan ovat olleet kaupoissa jo syyskuun alusta...Jospa joulun odottaminen pelastaisi arjen murheilta?
***Willy Lindwer: The last seven months of Anne Frank. The stories of six women who knew Anne Frank.
