Marraskuu, beibi i love you

Koko kevään syyssää täällä Frankenissa on ollut viime päivinä aivan uskomattoman ihana, ja ihan pelkästään siitä syystä päätin jakaa muutaman aurinkoisen kuvan tänne blogin puolellekin. Kaiken kaikkiaan rakastan tätä keski-eurooppalaista syksyä - silloin, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja valo heijastuu kaikenvärisiin lehtiin, on niin helppo rakastaa tätäkin vuodenaikaa! Tietysti täälläkin sataa vettä ja on ankean hämärää syksyisin ja talvisin, mutta silti kesä jatkuu pikkuisen pidempään ja kevät tulee hitusen aiemmin kuin pohjolassa. Talvikuukausien aikana ei siis tarvitse vaipua epätoivoon rajattoman pitkästä pimeydestä. Ja se joulunaika...parhaassa tapauksessa saamme vähän lunta jouluksi ja joulumarkkinoilla höyryävä Glühwein-muki kädessä myös talvi tuntuu siedettävältä! Mutta ei ihan vielä joulua...

Ludwig Donau-Main Kanal, "Der Alte Kanal", rakennettiin jo 1800-luvulla. Kanava kulkee ihan meidän lähellä ja käydäänkin siellä usein lenkkeilemässä.

Tästä voi ostaa mieleisensä kurpitsan ja maksaa kärryn vieressä olevaan kassalippaaseen.

Olin muuten pikavisiitillä Suomessa syysloman aikaan ja kävin hakemassa pihtiputaalaisesta apteekista mm. maitohappobakteerikapseleita, kun niitä ei täällä oikein ole saatavilla. Satuinpa kuulemaan erään pihtiputaanmummon (ei, se ei ollut äitini) ja apteekkarin välisen keskustelun vitamiineista - taisivat sen kyllä kuulla kaikki muutkin apteekissa asioivat ja ehkä myös viereisen kirjakaupan asiakkaat. "Minä en mittään D-vitamiineja, minä syön appelsiinia!" Apteekkari koitti varovaisesti korjata, että appelsiinista saa C:tä. "No, ei, kyllä minä syön sitä appelsiinia. Ja mittään en kyllä purkista ota, minä en mihinkään purkkeihin luota!". Apteekkari koitti ehdottaa, että josko rouva sitten söisi kalaa tai ottaisi kalaöljykapseleita, kun sitä D:tä olisi talvella kuitenkin hyvä saada. "Kyllä en ota minkäänlaisia kapseleita ja olen kalalle allerginen. Olen minä Arvolle eppäillyt, että olenkohan minä niille muillekin elukoille allerginen...". Keskustelu kääntyi jossain vaiheessa mummon lääkäriaikaan, joka oli sovittu aamuksi klo 9. "Arvo ei kyllä ehdi minua kuskaamaan, millähän minä sieltä sitten tulen, kun ei se linjurikaan kulje...mutta onhan minulla tietenkin se potkuri! Minä tulen potkurilla!", johon apteekkari sitten nätisti, että josko rouva nyt ei potkurilla kuitenkaan sieltä 10 kilometrin päästä lähtisi...

Kukkapenkissä on vielä elämää.

Ja vielä muutama sitkeä ruusukin jaksaa kukkia!

En raaski haravoida meidän pihasta lehtiä pois, kun ne ovat minusta paljon kauniimman näköisiä kuin paljas maa! (Jannella oli ihan kummallinen teoria...epäili, että olen vaan laiska?!). Sitä paitsi lehtikasat ovat oivallisia paikkoja piilottaa Hipulle nameja, ja pahin kaivuuinto kuluu nuuskutteluun. Puutarha (=vuokraisäntä) kiittää!

Aika hyvin se sinne piiloutuu!

Välillä tässä kieltämättä tulee ajateltua, kuinka sitä oikein sopeutuukaan takaisin Suomeen. Kuulostaa ehkä naurettavalta, koska olemmehan täällä olleet vasta noin kaksi vuotta, joka on oikeastaan ihan makkaraa. Kahden vuoden aikana kuitenkin on tapahtunut aika paljon kaikenlaista, joka on takuulla muuttanut meitä ihmisinä, halusimme sitä tai emme. Varmasti meihin on tullut myös piirteitä, joita emme edes itse huomaa. Jollain tavalla ulkomailla asuessaan sitä oppii ehkä venyttämään rajojaan vieraassa maassa ja vieraassa kulttuurissa siten, että ihan pienet arjen vastoinkäymiset eivät tunnu niin kovin raskailta. Ja kun huomaa selvinneensä isommistakin solmuista, ymmärtää, että elämä on loppujen lopuksi ja kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri sen näköistä kuin siitä itse tekee. Oli se sitten elämää Pihtiputaalla tai Baijerissa.

Terveisiä Nynnyvuoresta ja muistakaahan syödä niitä appelsiineja silloin, kun aurinko ei paista!

Yksin matkassa: Amsterdam - Bryssel (- Heidelberg)

Jossain vaiheessa, tai ehkä useissakin vaiheissa, elämää tulee sellaisia hetkiä, jolloin haluaa unohtaa kaiken ympärillään olevan ja karata hetkeksi arjen ulottumattomiin. Syyskuussa päätin siis hetken mielijohteesta varata itselleni junaliput Amsterdamiin, sieltä Brysseliin ja takaisin Saksan puolelle Heidelbergiin. Sovimme, että Janne ja Hippu tulevat sitten Heidelbergiin vastaan autolla.

Junalippu ICE-junaan Nürnberg-Düsseldorf-Köln maksoi 99 euroa paikkalippuineen, ja matkustaa sai hyvinkin rauhassa. Matka kesti vaihtoaikoineen noin 6,5 tuntia. Tällä kertaa olin muistanut ottaa jopa passinkin mukaan, silmällä pitäen Saksan tiukennettuja käytäntöjä rajavalvonnassa. Mutta itse asiassa ketään ei kiinnostanut rajanylitykseni Hollannin puolelle edes sen vertaa, että lippuja olisi tultu tarkastamaan.

Olin ensimmäistä kertaa virallisesti yksin matkassa, ja kunnon budjettireppureissumeiningillä rullasin matkalaukkuni kanssa kolmen tähden hotelliin ja päätin mennä viereiseen sushi-ravintolaan syömään ja juomaan valkoviiniä. Sen jälkeen pohdin hotellin ikkunasta kaatosadetta tuijottaessani, mitä haluaisin Amsterdamissa seuraavan kahden päivän aikana tehdä.

First things first!

Amsterdamissa monet talot olivat hassusti vähän vinossa. Kaupunkihan on rakennettu kai "joutomaan" päälle - sama ongelma kuin Jyväskylän Lutakossa? (lausutaan "Lutttaaakko")

No, kaatosade jatkuikin ne seuraavat kaksi päivää, mutta silti minä kävelin. Ja kävelin, ja kävelin ympäri kaupunkia. Välillä pysähdyin jonnekin ihmettelemään, syömään tai koffiehuisiin istuskelemaan - eikun siis kahvilaan kahvia juomaan. Ja ihastuin Amsterdamiin! Saksalaisiin kaupunkeihin verrattuna oli ihanaa kuulla englannin kieltä ja nauttia jotenkin asteen verran pohjoismaisemmasta ilmapiiristä silti eurooppalaisin/kansainvälisin maustein. Ja miten paljon kaupunkiin mahtuu kaikenlaisia pieniä, mielenkiintoisia ja omaperäisiä putiikkeja ja kuppiloita?! Ihana kaupunki!!

Amsterdamissa on enemmän polkupyöriä kuin asukkaita.

Pannaria lounaaksi :)

Olin ajatellut etukäteen, että kuinkakohan tylsää ja kummallista yksin matkustaminen mahtaa olla. Mutta ei se ollut! (Sorry, Janne...). Oli itse asiassa hyvinkin vapauttavaa saada tehdä juuri sellaisia asioita, mitä itse haluaa tehdä ja juuri siinä aikataulussa kuin itselle sopii. Repussa ei ole pakko kantaa litratolkulla hotellilla täytettyjä vesipulloja (koska pullotetun veden ostaminen pikkupulloissa saattaa jonkun mielestä olla typerää..) ja hotellille voi palata vaikka jo kuudelta illalla take away-ruoan kanssa, jos ei jaksa lähteä pitkän päivän päätteeksi enää etsiskelemään ravintolaa.

Blumenmarkt

Vaikka olin ajatellut, että en tee reissulleni mitään tarkkoja suunnitelmia, niin yksi ehdoton vierailukohde minulla kuitenkin oli: Anne Frankin talo Amsterdamissa. Onneksi olin hoksannut tarkistaa netistä etukäteen, että sinne on aina todella pitkät jonot. Ostin lipun edellisenä päivänä turisti-infosta, ja pääsin ohittamaan valehtelematta ainakin 300 metrin jonon.

Anne Frankin talo ja edessä kiemurteleva jono.

Hyvä on, Anne Frankin talo on varmasti nykyisin Amsterdamin suurin turistivetonaula, mutta mielestäni se ei poista sitä faktaa, että takana on historiallisesti merkittävä tarina. Vierailu talossa jätti minulle aika syvän jäljen sydämeen. Näin konkreettisesti Frankin perheen ja muiden talossa piileskelleiden juutalaisten asuinpaikan, ahdistavan ikkunattoman tilan, jossa nuo ihmiset piileskelivät ja pelkäsivät henkensä puolesta joka ikinen päivä yli kahden vuoden ajan. Vierailun jälkeen ostin kirjakaupasta kirjan***, jossa Anne Frankin kanssa keskitysleireille joutuneet ja sieltä selvinneet naiset kertoivat tarinansa. Jotenkin tuon vierailun jälkeen ja kirjaa lukiessani en voi olla vertaamatta noita hetkiä tämän päivän keskusteluihin pakolaiskriisistä.

Tiedän, silloin oli 1940-luku, nyt on 2010-luku, monet asiat ovat muuttuneet ja mukaan kuvioon on tullut valtavia taloudellisia kysymyksiä, puhutaan elintasopakolaisista ja Euroopan pakolaiskriisi on osa paljon isompaa poliittista ongelmaa ym. ym. Mutta eikö toinen maailmansotakin ollut aika iso ongelma maailmanlaajuisesti? Entä jos kukaan ei olisi yrittänyt auttaa (jotkut harvat yrittivät, esimerkiksi Frankin perhettä auttanut hollantilainen yritys) ja juutalaisille olisi sanottu, että "ei teillä mitään oikeaa hätää ole, menkää takaisin sinne Puolaan tai Saksaan, ja selvittäkää itse ongelmanne siellä"? Natsien propagandaan taipuneet ihmisethän aidosti oli saatu uskomaan siihen, että juutalaiset eivät ole minkään arvoisia ja heistä ei koidu yhteiskunnalle mitään hyvää. Aivan tavalliset ihmiset saatiin vihaamaan juutalaisia.

Kirjassa useampi nainen kertoo, kuinka esimerkiksi Hollannissa kiinni otettuja juutalaisia marssitettiin jonossa kaupungin läpi kohti junanvaunuja eikä kukaan tehnyt mitään. Samat ihmiset, joiden kanssa nämä juutalaiset olivat ehkä jo vuosikausia asuneet naapureina, käyneet kouluja tai tehneet töitä vain tuijottivat tai kääntyivät pois. Kuinka kukaan saattoi sen jälkeen sanoa, ettei tiennyt tai ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtuu? Minua ahdistaa koko ajan kiihtyvä negatiivinen pakolaiskeskustelu niin paljon, että en halua enää juuri lukea uutisia tai avata Facebookia. Mikä on saanut meidät vihaamaan (taas?) näin paljon? 

Vierailuista jäi erityisesti yksi lause kummittelemaan mieleen: "All her would-haves are our possibilities.". Kuvitelkaa, Anne kirjoitti päiväkirjaansa haaveilevansa raikkaassa ulkoilmassa pyöräilemisestä, koulunkäynnistä ja aivan normaalista elämästä - sellaisesta lapsuudesta, jota hän oli elänyt aivan tavallisena tyttönä aina vuoteen 1942 saakka. Miten kaikki hänen haaveensa sitten muuttuivatkaan, kun joku paljasti Frankin perheen piilopaikan ja Anne kuoli keskitysleirillä kaksi viikkoa ennen kuin amerikkalaiset sotilaat saapuivat. Millaisistakohan asioista lapset Syyriassa haaveilevat?

No niin kepeä reissuni sitten jatkui sateisesta Amsterdamista sateiseen Brysseliin. Jatkoin hyväksi havaittua teemaani ja kävelin myös Brysselissä kaupunkia ympäri. Minulla ei ollut oikeastaan kovin paljon aikaa, joten en lähtenyt ihmettelemään EU-korttelia, vaan keskityin vain vanhan kaupungin kiertelyyn. Brysselissä oli yhtäkkiä aika ranskalaisen oloinen fiilis. Turistejakin oli Grand Place-aukiolla syyskuuhun nähden aivan riittämiin ja jotenkin vesisateessa tarpominenkin oli alkanut vähän tympiä. Ajattelin poiketa suklaamuseoon pakoon sateelta - onhan Belgia nyt maailmankuulu suklaanvalmistajamaa. Tuo museo oli kyllä aivan vitsi. Kierrokseen kuului suklaakonvehtien valmistukseen liittyvä esittely. Nuori, flunssainen mies pyöritteli kauhaa suklaaämpärissä ja niistämisen ja aivastelun välissä tarjosi meille konvehteja lähmäisillä sormillaan. Suklaakaan ei ollut itse valmistettua, hän oli vain itse sulattanut sen ja länäsi sitä sotkuisiin muotteihin. Se siitä belgialaisesta suklaasta...

Katettu luksus-ostoskatu, en muista enää nimeä!

Mussels & Frites ja valkoviiniä taas. "Ranskanperunat" on siis kai alunperin belgialainen keksintö?

Ajattelin siis ensin, että en pidä Brysselistä ollenkaan, varsinkaan tuoreen Amsterdam-ihastukseni jälkeen. Mutta seuraavana aamuna heräsin auringonpaisteeseen ja lähdin tallustamaan kohti kuninkaanlinnaa. Linnalle johtavilta portailta aukeni upea näkymä kaupungin yli, ja joku soitti kuorma-auton lavalla "kellouruilla" jotakin aariaa - kaupunki näyttäytyikin aika hienossa valossa! Manneken pis -patsas oli tietysti nähtävä ja todettava yhdessä sadan muun turistin joukossa, kuinka mahdottoman pieni se onkaan.

Näkymä kaupungin yli.

Kellopeliaaria.

Kuninkaanlinnan jyhkeät patsaat.

Suurensin vähän kuvaa...siellä se pissii.

Iltapäivällä lähdinkin sitten junalla takaisin kohti Saksaa. Brysselistä matkasin ensin Kölniin ja Kölnistä Mannheimiin - tuo viimeinen reitti kulki Rein-joen varrella ja maisemat olivat upeat! Näin matkalla ainakin 10 erilaista linnaa...Mutta en jaksanut kuvata junan ikkunan läpi. Janne ja Hippu olivat vastassa Mannheimissa illalla, ja vietimme siellä yhden yön. Kaupungista ei jäänyt juuri muuta mieleen kuin sen viivasuora ruutukaava - kadutkin oli nimetty pelkin numeroin, esim. "L2". Huh, liian tehokasta.

Olihan Mannheimissa tällainen merkittävä vesitornikin.

Siirryimme Mannheimista viereiseen Heidelbergiin, jota Neckar-joki halkoo ja joenrinteellä on upeat linnanrauniot. Kaupunki selvisi toisesta maailmansodasta lähes kokonaan ilman vaurioita. Heidelberg on myös kuuluisa vanha yliopistokaupunki. Ilmeisesti muutama muukin turisti oli kuullut tästä "romantiikan kaupungista", ja matkailijoita oli hämmästyttävän paljon, keskustassa jopa tungokseen saakka. Tallustimme aikamme kaupunkia ympäri ja yöksi ajoimme hieman kaupungin ulkopuolelle maalaismajataloon yöksi.

Heidelberg linnalta kuvattuna.

Ihanan romanttista, tuumi Hippu.

Vanha silta.

Seuraavana päivänä tarkoituksenamme oli tehdä jonkunlainen vaellus viinimaisemissa, mutta sää ei oikein Heidelbergin seudulla suosinut ja itsekin aloin olla reissusta jo aika rähjääntynyt. Joten matkalla takaisin Baijeriin pysähdyimme vain hieman ulkoilemaan.

Yksin matkalle lähteminen hetken mielijohteesta oli hieno idea, ja myös käytännössä reissu oli onnistunut! Ehkä lähden joskus toistekin. Syksy on tulossa nyt myös Frankeniin, aamut ovat jo niin viileitä, että auton ikkunat ovat jäässä ja heinänkorret ovat huurteisia. Päivisin on kuitenkin vielä lämmintä ja aurinkoista. Mutta nyt on jo lokakuu ja ehkä täällä kohta aletaan odotella jo joulumarkkinoita - joulusuklaat ja piparithan ovat olleet kaupoissa jo syyskuun alusta...Jospa joulun odottaminen pelastaisi arjen murheilta?




***Willy Lindwer: The last seven months of Anne Frank. The stories of six women who knew Anne Frank.

Kroatia/Pula

Saimme ystävät poimittua kyytiin Ljubljanan lentokentältä (joka muuten on älyttömän pieni ollakseen Slovenian pääkaupungin lentokenttä), ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti Kroatiaa ja pohjoista Istrian niemimaata. Teillä ei ollut liikennettä enää illalla ja rajan ylikin pääsimme näppärästi ilman mitään jonottamisia.

Olimme vuokranneet lomahuoneiston villasta, jossa oli oma uima-allas. Villa sijaitsi muutaman kilometrin päässä Pulan keskustasta, Punta Verudelassa. Viikko vierähtikin aika nopeasti aurinkoa ottaessa, kylmiä juomia ja herkullisia ruokia nauttiessa ja pieniä retkiä lähiympäristöön tehdessä. Muuten lomaamme ei kuulunut mitään erikoisempaa ohjelmaa, sillä 3-vuotias lapsi ja koira sekä aurinkoinen hellesää rajoittivat myös hieman menemisiä.

Kroatia ei ole erityisesti olutmaa, mutta meilläpä oli omat, saksalaiset oluet mukana ;). Ruisleipä ja kaurapuuro vain puuttuivat...

Hipulla on kuuma!

Pula ei tuntunut kaupunkina erityisen sykähdyttävältä. Siellä oli vanhassa kaupungissa periaatteessa yksi kävelykatu (ja joitain pieniä poikkikatuja) ja vanhoja kiviä amfiteatterin muodossa. Hieman kaupungin ulkopuolella sijaitsi yksityisrahoitteinen Aquarium, joka oli rakennettu vanhaan linnoitukseen. Akvaariolta ei kannata odottaa liikoja, siellä haisi ummehtuneelta sukkahieltä ja osa altaista oli aika likaisen näköisiä. Mielenkiintoisinta antia oli lukea merikilpikonnien pelastusoperaatioista, ja "kylpytynnyreissä" oli myös joitain toipumassa olevia yksilöitä odottamassa vapauttamista. Osalta puuttui räpylä, osa oli löytynyt kietoutuneena siimaan tms. Onneksi kilpikonnat saadaan usein vapautettua pian takaisin luontoon!

Pulassa

Aquarium

Kala- ja äyriäisruoat näyttelevät tietysti pääosaa adrianmeren antimista nautittaessa! Hinnatkin ovat sopivan huokeita.

Eräänä iltana istuskelimme auringon jo laskettua lämpimässä kesäillassa terassillamme korttia pelaten. Pelin tuoksinassa havaitsin yhtäkkiä silmäkulmassani jotakin tummaa talon seinässä. Tarkempi vilkaisu osoittautui karmaisevaksi - skorpioni!! Pieni paniikki ja pakosuunnitelma käväisivät jo mielessä, mutta onneksi seurueen mieshenkilöiltä löytyi alkukantaista vaistoa tunkeilijan eliminoimiseksi. Ratkaisuksi kehkeytyi nopea suunnitelma hiuslakasta, sytkäristä ja kengästä...En taida kertoa tästä prosessista enempää, koska tapahtuman jälkeen opimme internetistä mm. että skorpionit tällä alueella eivät ole vaarallisia tai aggressiivisia. Jos ne jostain syystä sattuvatkin pistämään, pistos on heikompi kuin hyttysellä. Niin ja ihan pikkujuttuna tiedoksi vaan, että "do not kill scorpions, they are a strictly protected species". Hupsista.

Tällä parvekkeella tehtiin rikos. Kuvan henkilöt eivät liity tapahtuneeseen.

Poliisi oli saanut vihiä tapahtuneesta luonnonsuojelurikkomuksesta ja vieraili parvekkeellamme useaan otteeseen.

Istrian eteläisimmässä kärjessä sijaitsee Komenjakin kansallispuisto, josta löytyy upeita kallioisia rantoja. Puistoon on pieni pääsymaksu, olisikohan ollut muutaman euron per auto. Teimme tänne pienen retken, mutta kallioiset rannat eivät osoittautuneet parhaaksi mahdolliseksi paikaksi pienten lasten kannalta. Upeat maisemat ja hauska viidakkobaari olivat kuitenkin käymisen arvoisia!

Komenjak

Ratsastusharrastukseni sai jatkoa myös Kroatiassa! Melkein yhtä hyviä ratsuja kuin Lipizzanhevoset Sloveniassa..

Polkuvenereissulla Punta Verudelan edustalla ui vastaan tällainen ilmestys, joka meinasi hyökätä veneeseen...onneksi meillä oli mukana liekinheitin ja varvassandaali ja ja ja...

Jälleen kerran meillä oli onnistunut reissu, pienestä sairastelusta huolimatta saimme nauttia aurinkoisesta ja lämpimästä viikosta Adrianmerellä. Kroatia ei pettänyt meitä siis tälläkään kertaa! Kiitos matkaseuralaisillemme loistavasta lomaviikosta :).

Terveisin Nynnyvuoren blondit

Grossglockner Hochalpenstrasse

Suomen loman jälkeen meillä oli tiedossa vielä yksi kesälomakohde, jonne lähtöä oli suunniteltu jo keväästä saakka. Meidän matkoillamme on aina niin hyvä meno, että päätimme tällä kertaa tarjota erinomaista seuraamme myös ystäväperheellemme. Niinpä pakkasimme Nynnyvuoressa autoon uimabrezenit ja muut rantahärpäkkeet ja lähdimme ajelemaan Itävallan ja Slovenian kautta kohti Kroatiaa ja siellä Istrian niemimaata. Ystävät lentäisivät Slovenian Ljubljanaan, josta nappaisimme heidät mukaan matkalla Kroatiaan. Matkaa Nürnbergistä Kroatiaan on noin 700 km, joten suunnittelimme menomatkalle yhden yöpymisen taktiikan. Yövyimme Itävallan puolella Zell am Seen lähellä ja aamuvarhaisella lähdimme valloittamaan Itävallan korkeinta vuorta, Grossglockneria (3798 m).

Grossglockner High Alpine Road on vajaa 50 kilometrin mittainen reitti alppimaisemissa, joka kulkee Hohe Tauern -luonnonpuiston läpi. Korkein huippu, jonne autolla pääsee, on Edelweiss-Spitze 2571 metrissä. Tienkäyttömaksu per auto oli noin 35 euroa. Tie ei todellakaan sovellu korkeanpaikankammoisille, mutta pelkonsa kannattaa voittaa uskomattomien maisemien vuoksi.

Mamma, minä tästä ihan pikkuisen vaan kurkistan...

Bin ich das Murmeltier?

Edelweiss, Edelweiss, kukka kaukaisten vuorten...

Reitille ei myöskään kannata lähteä kiireessä, sillä alppiteillä hurjastelu ei tule kysymykseenkään ("Hullu...! Ei näin kovaa...! Entä, jos jarrut ei toimi...!?"), eikä varsinkaan elokuisena viikonloppuna, kun puoli Eurooppaa lomailee.

Noin 2300 metrissä sijaitsee Kaiser-Franz-Josefs-Höhe Visitors' Centre. Keisari Franz-Josef, jonka mukaan huippu siis on nimetty, kiipesi tänne tarinan mukaan vuonna 1856.  Täältä on uskomaton näkymä suoraan Grossglockner -vuorelle sekä itäisten Alppien pisimmälle jäätikölle, Pasterzelle. Tuolla ylhäällä oli muuten yhtäkkiä todella kylmä, vain noin +5 astetta!

The Pasterze.

Keisari Franz-Josef Lisbettinsä kanssa...niin, ja tuo valkopaitainen tyyppi...on...yksityiskohta, joka pilaa kuvan aitouden.

Elokuinen viikonloppu ei muutenkaan ole ehkä idyllisin aika ajella Saksasta kohti eteläistä Eurooppaa, nimittäin ihan pari muutakin tyyppiä oli tosiaan lähtenyt liikenteeseen. Emme suosittele Itävallan ja Slovenian väliseen rajanylitykseen Karawanken -tunnelia, sillä siellä oli noin kolmen tunnin jonotusaika tunneliin sekä valtavat ruuhkat ennen ja jälkeen tunnelin. Onneksi slovenialaiset ystävämme olivat vinkanneet toisesta rajanylityspaikasta, joka kulki samaisen Kranjska Goran läpi, jossa autoilimme viime kesänä Slovenian reissulla. Vaikka tie on huonokuntoinen ja hidas ajaa, pääsimme silti jatkamaan matkaamme kätevästi Slovenian puolelle.

Ljubljanan lähellä lentoa odotellessamme saimme paikallisen opaskierroksen Kranjin kaupungissa, jossa maistelimme hieman olutta ja leivonnaisia - ihan normaali yhdistelmä, eikös.

Kranj

Pienpanimo-olut. Ehkä Slovenia kuitenkin on viinimaa...

Ja niin matka jatkui kohti Kroatiaa...

Tuhansien järvien maa

Hassua ja mielenkiintoista, miten ulkomailla asuminen vaikuttaa mieleen. Viime vuonna Suomessa kesälomaillessa (asuttuamme Saksassa vasta puolisen vuotta) silmiin tuntui tarttuvan kaikki pienetkin kummallisuudet ja epäkohdat. Keski-Euroopan asiat tuntuivat uusilta ja erikoisilta, kotimaan asiat sen sijaan vanhanaikaisilta ja kömpelöiltä. Tänä kesänä asiat olivatkin jo toisin. Kesäloman lähestyessä aloin kaivata Suomea jo kovasti, varsinkin kun lämpötila täällä pysytteli +40 asteen tuntumassa eikä minnekään päässyt viilentymään. Biergartenista saa tietysti kylmää olutta, mutta keskellä yötäkin lämpötila oli vielä pahimmillaan +32 astetta. Toki meillä on paljon maauimaloita, mutta ajatus täyteen ahdetuista ulkoilma-altaista kovalla helteellä tuntui lähinnä lihakeiton sekaan hyppäämiseltä. Kaipailin kesämökille järven rantaan siitäkin huolimatta, että kotimaan säätiedotukset lupailivat tuskin +15 astetta.

Mietin, kuinka ihanaa on mennä paikalliseen S-marketiin ja valikoida ostoskoriin kaikenlaista tuttua. Vaasan ruispaloja, Valion maitotuotteita, tuoreita (no ok...raakapakasteena kaupassa paistettuja) karjalanpiirakoita, pakastealtaasta lakritsijäätelöä...Eikä kyse millään tavalla ollut siitä, etteikö Saksasta saisi ostettua tai leivottua kaikkea haluamaansa, sillä kyllähän täältä saa. Jotenkin 1,5 vuoden aikana suomalaisia tuotteita vain jollain tavalla oli alkanut ikävöidä.

Lomamme asettui sopivasti myös marjastus- ja sienestyskauden parhaimpaan aikaan. Suomen metsissä on uskomattomia luonnon ihmeitä ja aivan ilmaiseksi! Nähtyäni tämän vuoden mustikkasadon, melkein itketti, kun tajusin, etten saa pakastinta täyteen marjoja talven varalle. Sitähän muuten täällä Saksassa ei tunnuta ymmärtävän lainkaan. Miksi ihmeessä marjoja nyt kannattaisi pakastaa? Täällä vallitsee - ehkä olosuhteiden ansiosta - kausiluonteinen ajattelu, eli syödään kauden kasviksia ynnä muuta silloin, kun niitä saatavilla on. Ja saahan ulkomaalaisia marjoja kaupasta ympäri vuoden, jos tarve vaatii. No, minä päädyin ostamaan kaupasta kalliita mustikka-, puolukka- ja tyrnijauheita ja lisäilen niitä sitten jogurtin sekaan. Mutta eihän se ole sama asia.

Hippu ahmi mustikoita niin paljon kuin metsästä löytyi.

Näitäkin kuulemma olisi pitänyt etsiä, mutta mustikat vaan maistuivat paremmalta!

Eikä siinä vielä kaikki hehkutus. Kuinka mahtavaa onkaan lähteä tyynenä kesäiltana soutuveneellä järvelle ja bonuksena saattaa saada vielä vaikkapa kalastettua itselleen iltapalaa. Vaikka ei saisikaan, veneily kesäillassa on parasta terapiaa mitä ihminen voi itselleen hankkia. Mikä oikeasti on parempaa kuin airojen liplatus peilityynellä järvellä ja kuikan huuto vastarannalta? Se on Suomi-idylliä parhaimmillaan.

Eräänä iltana mökillä iltaa viettäessämme havahduimme jonkin vaalean ilmestyksen liikkumiseen mökin pihapiirissä. Ensin hieman säikähdimme, mutta totesimme pian tulijan olevan harmiton. Yritimme kysyä nimeä, mutta yhteistä kieltä ei tuntunut löytyvän. Tulkitsimme tulijan olevan janoinen, joten tarjosimme sille juotavaksi olutta. Pian se tuntuikin virkoavan, ja arvelimme sen olevan nelostieltä eksynyt ukrainalainen rekkakuski. Annoimme sille nimeksi Janeczky. Janeczky saikin sitten loppuloman ajan viettää seurassamme, ja harjoittelimme kovasti luoksetuloa ja lähellä pysymistä palkiten sitä oluella ja grilliruoalla. Janeczky osoittautui hyvin oppivaiseksi tapaukseksi ja pian saatoimme ottaa sen huoletta mukaan myös mustikkametsään ilman pelkoa karkailusta. Jos Janeczky ilmestyy vieraaksemme myös ensi kesänä, ehkä laitamme sen thaimaalaisten marjanpoimijoiden mukaan hankkimaan lisätienestiä, sillä Janeczky innostui marjastamisesta kovasti. Haluaisin tällä tarinallani muistuttaa, että avuntarvitsijoille ei saa kääntää selkäänsä. Uskon, että meillä Suomessa riittää tilaa, jos vain hieman uskallamme luopua omasta turvallisesta kuplastamme. Sitä paitsi, olen todennut, että Suomessa ei rakenneta läheskään niin korkeita aitoja tonttien ympärille kuin täällä Saksassa. Olemme ehkä sittenkin ystävällismielistä ja vieraanvaraista kansaa, toisin kuin usein väitetään.

Tässä olemme juuri saaneet houkuteltua Janeczkyn ulkoa harhailemasta mökin sisälle. Janeczkyllä on hieman pelokas ja epäluuloinen ilme.

Muutaman päivän kuluttua Janeczky oli kuitenkin jo sopeutunut hyvin joukkoomme, ja pysytteli hienosti lähettyvillä. Olemme lähdössä mustikkametsään ja Janeczky on selkeästi innoissaan.

Nyt kirjoitan tätä Nürnbergissä elokuun viimeisenä päivänä ja ulkona on vielä tänäänkin noin +35 astetta lämmintä. Mielessäni ei kuitenkaan ole kesän sateiset ja viileät ilmat Suomesta, vaan takassa ritisevien halkojen ääni, rantasaunan piipusta nouseva savu ja iloiset hetket, joita saimme taas lomallamme jakaa ystävien ja sukulaistemme kanssa. Paluu arkeen ei ollut tänä vuonna helppo, mutta toivottavasti kesän hienot muistot auttavat taas astumaan uusille poluille ja matka jatkuu uusin ajatuksin. Hyvää alkusyksyä, kauniita ja rohkeita ajatuksia pimeneviin iltoihin! :)

Vielä pari kuvaa maailman kauneimmasta pääkaupungista, ...

...Helsingistä.

Elämän pienistä asioista kaikista suurin on se, joka pienuudellaan mullistaa koko elämämme loppuiäksi.